23.2.2026

Kuusi perustavanlaatuista liikettä

”—It’s about life and love growing from even the toughest places. A person asking for
another person’s hand for a dance, I guess receiving it, as something uncontrollable bursts
and blooms trough the chest.” J. Laatio, 2025

Tanssi-liiketerapia (tlt) on yksi psykoterapian soveltava muoto, jolloin työskentelyssä ei keskitytä pelkästään yksittäisiin kehollisiin harjoituksiin tai liikkeisiin, vaan olemme samaan aikaan kiinnostuneita siitä, mitä suhteessa asiakkaan kanssa tapahtuu, elävästä yhteydestä. Kuten Seikkula (2023) toteaa kirjassaan, ihmisen mieli toteutuu suhteissa. Kuusi perustavanlaatuista liikettä tarjoavat tlt:ssa reitin jäsennellysti tarkastella näitä ilmiöitä ja suhdetta asiakkaan ja terapeutin välillä.

Kuusi perustavanlaatuista liikettä ovat vauvan kommunikaatiokeino, reitti ilmaista huoltajilleen haluja ja tarpeita. Kasvun myötä niistä tulee osa kaikkea sitä, miten koemme ja tulemme yhteyteen itsemme ja maailman kanssa. (Frank, La Barre, 2011) Ne ovat siis reitti vuorovaikutukseen tässä ja nyt, mutta myös niihin kokemuksiin, joissa sanoja ei vielä ole ollut. Ymmärrys kokemusten, toiminnan ja vuorovaikutuksen kehollisesta, hyvin perustavanlaatuisesta pohjasta auttaa havainnoimaan myös terapiasuhteissa tapahtuvia ilmiöitä. Miten niissäkin on lopulta kysymys siitä, että uskaltaudumme kurottautumaan yhteiseen tanssiin, tarttumaan siihen ja annamme mahdollisuuden jonkin uuden muodostumiselle. Kuusi perustavanlaatuista liikettä, antautuminen, työntö, kurotus, tarttuminen, veto ja irti päästäminen ovat pohjana kaikelle tälle, myös ihmisen psyykkisissä prosesseissa.

ANTAUTUMINEN (yielding)

Mikäli kuutta perustavanlaatuista liikettä tarkastellaan lineaarisessa järjestyksessä, kuten Frank ja La Barre (2011) ne esittävät, voidaan aloittaa antautumisesta (eng. yielding). Täytyy kuitenkin muistaa, etteivät liikemallit esiinny aidosti lineaarisesti irrallaan toisistaan, vaan ovat ikään kuin riippuvaisia toisistaan. (Frank, La Barre, 2011) Bainbridge- Cohen (2018) kuvailee antautumisen olevan aktiivinen tila, jossa ihminen vastaanottaa painovoiman ja alustan kannattelun, säilyttäen mahdollisuuden valita levätä tai liikkua. Frank ja La Barre (2011) tuovat tähän mukaan psykologisen ulottuvuuden siitä, miten annamme itsemme toisen kannateltavaksi ja samalla otamme vastaan tuen, huolenpidon.

Kun antautuminen mahdollistuu, voi ihminen kokea yhteyttä ja turvaa, luottaa ja olla läsnä vuorovaikutuksessa. Myös kehollinen oleminen on tasapainoista, liikkeet ovat vapaita, helppoja ja taloudellisia (Bainbridge-Cohen, s.164, 2018). Kuitenkaan passiivinen romahtaminen tai lysähtäminen eivät ole antautumista, silloin läsnä ei ole aktiivista valintaa siitä, minkä verran hellitän kannatteluun.

TYÖNTÖ (push)

Työntämällä erotamme itsemme toisesta samalla sisällyttäen hänet mukaan kokemukseen, voimme eriytyä ja erottaa sen, mikä on minua ja mikä ei, sillä työntöön tarvitaan aina jokin vaste (Frank, La Barre, 2011). Työntävä liikemalli mahdollistaa sekä lapselle että aikuiselle Frankin ja La Barren (2011) sekä Bainbridge- Cohenin (2012) mukaan pystyasennon, uuden näkökulman painovoimalle antautumisen jälkeen, henkilökohtaisen kinesfäärin ja voiman löytämisen. Hahmotamme oman kehomme rajat, sen mistä minä alan.

Haasteet tässä liikemallissa voivat näkyä mm. rajattomuutena tai ns. liian jäykkinä rajoina, vaikeutena ilmaista omaa tahtoa tai tulla yhteyteen muiden kanssa. Työntävä liikemalli tuo meidät kontaktiin autonomiamme, oman voiman kanssa sekä rakentavan aggression. (Frank, 2001) Sen avulla voimme asettaa itselle ystävällisiä rajoja sekä omistaa kokemuksemme. Kun tulemme kosketuksiin oman kehon ja sen voiman kanssa, vahvistamme kehollisia resursseja ja näin tuemme esimerkiksi traumasta toipumista (Ogden ym. 2006). Turvallisessa vuorovaikutuksessa voimme tutkia mahdollisuuksia rajata, työntää pois, muodostaa tilanteisiin uusia mahdollisuuksia valita ja vahvistaa näin toimijuutta. Ogdenin ym. (2006) mukaan rajojen aistiminen perustuu kehontuntumaan ja on näin ollen erillinen kognitiivisesta ymmärryksestä koskien rajoja. Siispä myös työstäminen tapahtuu kehon tasolla.

Antautuminen ja työntö ovat liikemalleina erityisen tärkeät koko elämän kaaren ajan, ne luovat pohjan yhteyden ja erillisyyden aistimiselle ja kokemiselle. Ilman riittävää erillisyyttä ei myöskään turvallinen ja ravitseva yhteys toiseen mahdollistu.

KUROTUS (reach)

Kun ihminen kurottaa kohti toista, sisältää se toiveen löytämisestä, koskettamisesta, kohdatuksi tulemisesta niin pienen vauvan kuin aikuisenkin kohdalla. Erityisesti pienen lapsen kehityksessä kurotus mahdollistaa tutkimisen, ympäröivään maailmaan tutustumisen. Samaan aikaan ympäröivä maailma muokkaa tätä kurotusta, niillä tavoin miten se kurotukseen vastaa. (Frank, La Barre, 2011) Jos olemme historiassamme jääneet aina vaille tyydyttävää vastetta kurottautuessamme toista kohti, vaatii tämä myöhemmin aikuisuudessa mahdollisuuksia saada korjaavia kokemuksia, vastauksia kurotukseen ja yhteyden kaipuuseen.

Vastaus kurotukseen

Terapiasuhteessa kurottautuminen kohti toista voi näkyä hienovaraisissa kehon eleissä, ilmeissä tai sanoissa. Voimme etsiä katsekontaktia toivoen ehkä lempeitä silmiä, jotka kohtaavat, kurottaa keholla hiukan kohti, kun kerromme jotakin tärkeää. Terapeutin herkkyys aistia hienovaraisiakin muutoksia asiakkaan tavassa olla ja tulla kontaktiin mahdollistaa sen oivaltamisen mikä kullekin ihmiselle mahdollistaa yhteyttä ja mikä toisaalta saa heidät vielä vetäytymään siitä (Frank, 2001).

Näiden eleiden ja toimintojen avulla tulemme yhteyteen, kyky kurottaa kohti toista mahdollistaa sosiaalisen liittymisen (Hartley, 2024). Ihmisen huomioiminen kokonaisuutena, ruumiillisena olentona terapiassa, mahdollistamalla yhteyden kokemukset näiden hienovaraisten kurotusten kautta sekä kokemalla tunneaistimukset jaetusti, voivat jo itsessään olla parantavia kokemuksia (Seikkula, 2024). Sen lisäksi, että voimme aistia näitä pieniä, joskus jopa lähes huomaamattomia eleitä, voimme tutkia sitä, mikä on asiakkaalle luontainen tapa kurottaa kohti, millaisia uskomuksia ja kehollisia reaktioita tähän liittyy. Ehkä sen myötä taas mahdollistaa uuden reitin, itselle ystävällisen tavan kurottaa kohti.

TARTTUMINEN (grasp)

Kuten aiemmin kerrottu, kurotus kohti jotakin, oman kinesfäärimme ulkopuolelle sisältää aina toiveen jostakin. Tarttuminen mahdollistaa tämän toiveen tai tarpeen tyydyttymisen (Frank, La Barre, 2011). Se on kiinni pitämistä ja samaan aikaan kokemusta siitä, miten tulemme pidellyksi.

Voimme aiempien kokemustemme perusteella sisäistää uskomuksia esimerkiksi siitä, että ”en ole avun arvoinen”, jolloin voimme jättää tarttumatta auttajan kurotukseen kohti meitä. Kehitysvaiheissamme tärkeät kurotukset eivät ehkä ole tulleet vastatuiksi, jolloin voimme kokea itsemme monella tapaa kelpaamattomiksi. Kun tulemme yhdessä tietoiseksi näistä uskomuksista ja niistä seuraavista toimintatavoista sekä kehollisista ilmentymistä, on niitä mahdollista tutkia yhdessä.

Kun tarttuminen mahdollistuu kurotuksen myötä, voimme pitää kiinni jostain tärkeästä. Säilyttää meille tärkeät ihmissuhteet, harrastukset tai työtehtävän. Tarttuminen luo stabiliteettia ja pysyvyyttä (Frank ym. 2011) enkä voi olla pohtimatta sen roolia tämänhetkisessä nopeassa maailmassa. Kuitenkin, jotta tasapaino säilyy, on meidän kuitenkin osattava tarttumisen lisäksi päästää irti silloin, kun asia ei enää palvele hyvinvointiamme tai tarpeemme on tullut tyydytetyksi.

VETO (pull)

Vetäminen mahdollistaa tarpeidemme täyttymisen, niin perustarpeiden, kuten ruuan vedon kohti suutamme kuin emotionaalistenkin tarpeiden, miten ikään kuin vedämme toista ihmistä kohti itseämme. Suhteessa toiseen ihmiseen vetämisen liikemalli tuo mukanaan ihmettelyn siitä, milloin sinusta ja minusta lopulta muodostuu me. Yhdessä kurotus, tarttuminen ja veto myös mahdollistavat ns. terveen autonomian pohjan, sen milloin tulen yhteyteen, miten eriytän itseni muista. (Frank, La Barre, 2011).

Vedon avulla pieni lapsi alkaa tutkimaan ympärillään olevaa maailmaa, vetäen leluja kohti itseään, vetämällä itsensä ensimmäisiä kertoja seisomaan. Aikuisuudessa voimme havainnoida tätä vedon liikemallia suhteessa toisiin ihmisiin, mutta esimerkiksi myös siinä, miten voin määrätietoisesti edetä kohti omia tavoitteita ja tuntea niistä tyytyväisyyttä tai millaiset asiat vetävät meitä puoleensa.

IRTIPÄÄSTÄMINEN (release)

Kun kurottaminen, tarttuminen ja veto ovat täyttäneet tarpeen, johon ihminen pyrki vastaamaan, on aika päästää irti. Keho järjestäytyy ja antautuminen mahdollistuu taas uudelleen. (Frank, La Barre, 2011) Myös irti päästäminen on aktiivinen valinta, päätös. Kuten aiemmin sanottu, irti päästämistä voidaan pitää tarttumisen vastinparina, tutkia kumpi liikemalleista on meille kehollisesti tunnistettavampi. Haasteet tässä liikemallissa voivat näyttäytyä moninaisina. Voimme ehkä tunnistaa haasteita esimerkiksi terapiasuhteesta irrottautumisessa. Tanssi-liiketerapian reitit mm. symbolityöskentelyn kautta, kuten Meekums (2002) ehdottaa, siihen, mitä kohti kurotamme, pidämme ja päästämme lopulta irti mahdollistavat aiheen käsittelyn symbolin tuoman etäisyyden päästä. Tällöin voimme käsitellä aiheita, joiden sanoittaminen voi olla haastavaa.

Toisaalta irti päästäminen liittyy olennaisesti myös traumaattisten kokemusten käsittelyyn. Kun saatamme loppuun traumatisoitumiseen liittyviä kesken jääneitä toimintoja, voimme päästää irti näistä kesken jääneistä toiminnoista, joihin keho on jumiutunut trauman seurauksena, ja muuntaa ne ”voitonriemuisiksi toimiksi” (Ogden, 2006).

KUROTUS KOHTI YHTEYTTÄ

Yhteydessä asuu vahva viesti toivosta ja siitä, että jotakin uutta voi rakentua. Kuten Hartley (2025) toteaa, liike on elämää; kaikissa muodoissaan, atomeista ja partikkeleista lähtien toimii liike elämän ilmaisuna. Niinpä tanssi-liiketerapiassa voimme palata tähän kaikista perustavanlaatuisimpaan kokemukseen kehosta ja sen liikkeestä, elämästä. Sheets-Johnstonekin (2010) toteaa liikkeen todella olevan perusta sille, että voimme kokea itsemme kykeneviksi toimimaan maailmassa, liike validoi tämän kokemuksen.

Tanssi-liiketerapiassa emme siis tarvitse hienoja koreografioita, vaikka niillekin on paikkansa, tai monimutkaisia harjoitteita vaan voimme palata kaikkein perustavanlaatuisimpiin asioihin. Siihen miten olemme vuorovaikutuksessa ja asetumme yhteyteen, miten kannamme kehomme. Hengitykseen, katseeseen, askeliin tai käden ojennukseen. Seikkula (2023) kuvaa kirjassaan sitä, miten dialogisuus on kokonaisuus, ei pelkästään puhe vaan sen lisäksi koko olemuksemme, toimintamme ja ruumiillisuutemme. Oleellista on se, miten terapeutti kykenee virittymään siihen dialogiin asiakkaan kanssa. Välittämään omalla kehonkielellään asiakkaalle kokemusta turvasta ja siitä, että haluamme kuulla ja nähdä hänet, toimimaan ikään kuin tilan pitelijänä (container) kaikelle sille mitä asiakas tuo tilaan mukanaan.

Tanssin ja taiteen mahdollisuus

”Art is now more relevant than it has ever been… I mean not just art but
artfulness: playfulness, seriousness, connectedness, structure, wholeness.
And heart.” (Nachmanovitch, 1990, p. 183)

Tanssi-liiketerapia on yksi psykoterapian soveltava muoto, mutta myös osa taideterapioiden kenttää. Terapiassa yleisenä vaikuttavana tekijänä voidaan pitää terapiasuhdetta itsessään, mutta kun tarkastellaan spesifisiä tekijöitä, nousee taide yhdeksi niistä (Koch, 2017). Tanssi-liiketerapiassa voidaan saavuttaa leikin tila liikeimprovisaation, musiikin tai vaikkapa kuvan tekemisen kautta. Aktivoimalla leikin toimintajärjestelmää, jonka tavoittaminen on usein haastavaa kehityksellisissä haasteissa tai traumatisoitumisessa, voimme tarjota asiakkaalle laajemman ja joustavamman mahdollisuuden liikkua eri toimintajärjestelmien välillä (Koch, 2017) ja myös tulla yhteyteen. Taiteen ja luovuuden kautta voimme kuitenkin tavoittaa niitä kokemuksia, jonne ei vielä kognition reitit löydä ja ilmaista itseämme myös silloin, kun sanat eivät kerro kaikkea.

Kirjoittajana,
KAISA PERNU

Tanssi-liiketerapeutti
Psykofyysinen fysioterapeutti

Lähteet:

Bainbridge- Cohen, B. (2012). Sensing, Feeling and Action. Contact Editions
Bainbridge- Cohen, B. (2018). Basic Neurocellular Patterns: Exploring Developmental Movement. Burchfield Rose Publishers, USA
Frank, R. & La Barre, F. (2011). The First Year and the Rest of Your Life. Routledge, New York
Frank, R. (2001). Body of Awareness. Gestalt Press, Santa Cruz.
Hartley, L., (2024). Embodied Spirit, Conscious Earth. Triarchy Press, England
Koch, S., (2017) Arts and health: Active factors and a theory framework of embodied aesthetics, The Arts in Psychotherapy, Volume 54, Pages 85-91, https://www.sciencedirect.com/science/article/abs/pii/S019745561630003X?via%3Dihub, luettu 31.8.2025
Meekums, B. (2002), Dance Movement Therapy, Creative Therapies in Practice, Sage Publications
Nachmanovitch, S. (1990). Free play. Improvisation in life and art. New York: Penguin Putnam Inc.
Ogden, P., Minton, K., Pain, C., (2006) Trauma ja Keho, Kalevaprint Oy
Seikkula, J. (2023). Dialogi parantaa- mutta miksi? (2. painos). Kuva ja Mieli Oy
Sheets-Johnstone, M., (2010) Why Is Movement Therapeutic? Keynote Address, 44th American Dance Therapy Association, Conference, October 9, 2009, Portland, OR, American Dance Therapy Association